Hän on täällä..

Synnytystä edeltävänä iltana pakkasin oman osuuteni sairaalalaukkuun. Vauvan vaatteet ja esikoisen hoitolaukun olin jo pakkaillut aiemmin. Jokin sisälläni kertoi lähdön kohta tulevan, vaikka ulospäin olinkin jo puhunut ja asennoitunut lasketun ajan ylittämiseen.

Kesäkuun viimeisenä aamuna menimme rannalle kävelylle, niinkuin tavaksi oli tullut miehen jäätyä lomalle. Koiraa lenkittämään ja esikoista leikittämään. Vatsassa tuntui pieniä tuntemuksia, mutta laitoin ne siihen piikkiin, että ehkä se vauva nyt kunnolla kiinnittyy. Kiinnittymisestä kun ei ollut ihan täyttä varmuutta. Pieniä vihlaisuja tuntui koko aamupäivän, mutta ne olivat vielä epäsäännöllisiä ja kohtuullisen kivuttomia. Jossain vaiheessa niitä kellotinkin, mutta ne olivat tosiaan sen verran epäsäännöllisiä, että jätin leikin kesken.

Iltapäivällä vihlaisut kuitenkin alkoivat muuttumaan intensiivisemmiksi ja tunnistin ne selkeästi supistuksiksi. Aloin kellottamaan supistuksia joskus neljän jälkeen, jolloin kehotin myös miestä henkisesti valmistautumaan lähtöön - ja viemään koiran ulos. Poikien lenkki vähän venyi ja heitä odottelikin jo aika kivulias kiukkupussi. No siitäpä sitten synnytyssairaalaan ja esikoisen hoitopaikkaan soittelemaan. Tällä kertaa päädyimme valitsemaan synnytyssairaalaksi Jorvin. Sinne on meiltä järkevämpi ajoreitti kuin Kätilöopistolle, eikä minulla ollut mikään valtava halu palata Naistenklinikalle.

Supistusten väli vaihteli tuolloin soittaessa 2-5 minuuttiin riippuen siitä seisoinko vai makasinko. Sain heti luvan tulla sairaalaan, mikä oli itselleni helpotus kun muistelin esikoisen pitkää kotonaoloaikaa. Autossa supistusten väli tuntui tihentyvän, kunnes Jorviin saapuessa supistuksilla ei oikeastaan ollut välejä. Niitä tuli tosi tiheään ja ne olivat todella kivuliaita. Paljon kipeämpiä kuin ensimmäisellä kerralla.

Olimme sairaalassa kahdeksalta. Avautumisvaihe oli vielä käynnissä ja sain kivunlievitykseksi ilokaasua ja ensimmäisen satsin epiduraalia. Ihana kätilöni ja lääkäri olivat muuten molemmat Naistenklinikalta. Kun ensimmäinen epiduraaliannos alkoi hiipumaan, odottelin vielä hieman - halusin tällä kertaa lääkkeen vaikutuksen kestävän ponnistusvaiheeseen saakka, toisin kuin ensimmäisellä kerralla, jossa ponnistamisesta ei tahtonut tulla kivusta krampaten mitään. Jossain välissä myös kalvot puhkaistiin synnytystä edistämään. Kun kipu alkoi tuntua taas oikein kunnolla, pyysin toisen annoksen epiduraalia.  Aika pian lääkkeen saamisen jälkeen alkoi tehdä mieli ponnistaa ja pyysin taas kätilön paikalle. Ponnistusvaihe meni kuin unelma. Kätilön avustuksella sain ponnistaa vauvan omaan tahtiin ja kivuttomasti tähän maailmaan. Minulle ei tarvinnut tehdä tikkiäkään kun ponnistaessa pystyi tällä kertaa pitämään rauhassa taukoja, eikä ollut painetta vauvan vuoksi runtata sitä voimalla ulos tai tehdä episiotomiaa.



Kuopus syntyi klo 00:20, juuri heinäkuun puolella. Tällä kertaa sain myös vauvan syliin ja rinnalle, mitä jäin ensimmäisessä synnytyksessä kovin kaipaamaan. Pystyin omin jaloin käymään suihkussa heti synnytyksen jälkeen ja syömään tarjotun aamu/iltapalan.

Menimme aamulla Jorvin perhepesään ajatuksena ottaa myös esikoinen meidän kanssamme sinne. Minun ja vauvan ollessa niin hyväkuntoisia aloimme myös harkitsemaan nopeaa kotiutusta ja niinhän siinä kävikin, että 12 tuntia synnytyksestä saimme lähteä kotiin.

Kaiken kaikkiaan synnytyksestä jäi aivan erilainen olo kun ensimmäisestä. Synnytys oli todella upea kokemus! Ehdottomasti helpompi kuin ensimmäinen.
Professional Blog Designs by pipdig