Ristiäismekon tarina

Mekkotilaus ei siis päättynyt onnekkaasti, joten päivää ennen ristiäisiä kiiruhdimme minun kampaajani jälkeen Isoon Omenaan. Tehtävänäni oli löytää mekko poikamme ristiäisiin sunnuntaille. Mitään sen kummempia vaatimuksia en mekolle enää tässä vaiheessa asettanut. Kunhan se istuisi hyvin ja soveltuisi kirkkoon.

Pienen vauvan kanssa sitä oppii hyvin tehokkaaksi. Harvoinpa olen kaupat yhtä nopeasti läpi selaillut. Aika vähässä olivat vielä juhlamekot.. tai ehkäpä ne ovat jo menneet!? Tiedä häntä. Epätoivo oli jo päällimmäisenä ajatuksena kun vauva ei rauhoittunut uneen, eikä mekkoa tahtonut löytyä.

Kunnes sitten, vihdoin ja viimein löysin mekon. Tai, no.. itse asiassa kaksi. Mutta keskitytään tässä siihen ristiäismekkoon. Kävin KappAhlissa sovittamassa tämän Vintage Stories malliston mekon, mutta ohitin sen liian hippimäisenä ristiäisiin. Muutin kuitenkin loppujen lopuksi mieleni - mekko on todella kaunis ja huivin kanssa se oli aivan täydellinen kyseiseen tapahtumaan. Toinen ostamani mekko oli perinteisempi ja samoilla linjoilla tilaamani mekon kanssa. Ehkäpä näytän sen teille joskus myöhemmin.


2. kuva: kappahl.fi

Mielen pohjalle jäi vielä eräs toppi samaisesta mallistosta. Kaveriksi farkkushortseille. Mekkoakin aion pitää ihan arjessa. Sandaaleihin yhdistettynä.

Poikamme sai ihanan nimen kauniissa, intiimissä kastejuhlassa. Perheen ympäröimänä. Nukkui pikkuinen läpi koko kasteen ja kahvitteluiden. Meidän rakas.

dress to impress

Mekko saapui ja lähti jo takaisin. Ihana kaikin puolin, mutta koko oli hieman liian suuri ja malli pikkaisen pitkäselkäisemmille suunniteltu. Selkään jäi nimittäin pussi ja vyötärölinja jäi hieman turhan alhaalle. Kännykuvanäpsäisyistä näette hieman mallia, jos itse olette tilausta harkinneet.


Mekko on siis Closetin ja heiltä löytyy samaista mallia useammalla eri kankaalla ja värillä. Mekon malli olisi ollut täydellinen - peittää pienen vatsan pyöreyden, joka raskaudesta ja synnytyksestä on vielä jäljellä. No nyt ei auta muuta kuin tehdä tehoisku vaikka Stockmannille lauantaina. Toivotaan, että ristiäismekko löytyy, eikä tarvitse vanhoista vaatteista asua rakennella.

Helmat heilumaan

Pojan loppukuusta pidettävät ristiäiset lähestyvät ja olen silmäillyt nettikauppojen mekkovalikoimia sillä silmällä. Ristiäiset pidetään kirkossa, joten jotain paikkaan ja tilaisuuteen sopivaa on ollut hakusessa. Palauduin aika nopeasti synnytyksestä painon osalta, mutta muutama kilo on vielä erona entisiin mittoihin. Mahakin laskeutui jo oikeastaan synnytyslaitoksella, mutta sellaista pientä pyöreyttä masun tienoilla edelleen on. Muiden silmään ei varmasti edes näy, mutta kun itse tietää ja muistaa, millainen vartalo oli ennen vauvaa.. Edellisestä johtuen en mitään täysin ihonmyötäistä mekoksi kelpuuta. Meidän vauva syö puoliksi rintaa, puoliksi korviketta, joten imettämistä minun ei tarvitse ristiäismekon kanssa miettiä. Kirkossa tarvittaessa ruokailu sujuu pullolla ja kotona voi mekkoa sitten vähän riisuakin.

Tällaisten vaihtoehtojen väliltä mekkoni valitsin:


Malli on kaikissa mekoissa suurin piirtein sama - materiaali vaihtelee puuvillasta juhlavampipintaiseen tekokuituun. Ylhäällä, oikealla olevat mekot olivat vakavammassa harkinnassa. Noista päädyin tilamaan tuon tummansinisen vaalealla pitsihelmalla. Nyt vain sormet ja varpaat pystyyn, että mekko sopii ja on kaunis päällä. Toista vaihtoehtoa kun minulla ei juurikaan ole, enkä ehdi enää uutta tilata ennen ristiäisiä. Täytynee sitten lähteä kauppoihin juoksemaan, jos tuo ei sovi.

kuvat: zalando.fi

Synnytyskertomus III

Osa 3 - synnytyssalista perhehuoneeseen

Pitkältä tuntuneen ajan päästä mies ja vauva saapuivat takaisin huoneeseen. Vauva oli jo puettu ja kapaloitu. Näin hänestä vain pikkuruiset kasvot, jotka pilkistivät kapalon ja pipon välistä. Synnytyksen hoitanut kätilö oli hälyytetty johonkin ja huoneeseen tupsahti jälleen uusi hoitaja, joka tiedusteli, mitä haluaisimme syödä. Meille tuotiin huoneeseen leipää, jogurttia ja kahvia. En ollut syönyt sitten lauantain mitään (sairaalan mehukeiton lisäksi, jonka senkin pariin otteeseen oksensin kipeiden supistusten aikana pois), mutta voin sen verran huonosti, etten pystynyt hyvin paljoa syömään. Ruokailun jälkeen minulta kysyttiin, haluaisinko suihkuun. Voin hieman huonosti, mutta halusin kuitenkin yrittää. Istumaan kätilön avulla noustessani alkoi maailma heittämään häränpyllyä ja totesimme minun olevan liian heikossa kunnossa suihkuun.



Niinpä hoitaja ja mieheni kärräsivät minut paareilla huoneeseemme. Olimme toivoneet perhehuonetta ja sen onneksi saimme. Olimme aluksi ajatelleet, ettemme perhehuonetta pyytäisi. Että mies menisi kotiin nukkumaan ja olisi päivät minun kanssani. Muutimme sairaalassa kuitenkin mielemme ja onneksi huone tosiaan järjestyi. Yöt olisivat olleet aika rankkoja ilman mieheni tukea. Loppupäivästä minulla on hieman hatarat muistikuvat. Olin huonossa kunnossa, joten lepäilin. Vauvalle hörppyytettiin luovutettua maitoa, mutta taisin saada hänet jossain vaiheessa myös rinnalle. Vessareissullakin kävin avustettuna. Oikea jalkani meni synnytyksessä jotenkin pökkelöksi ja kävely oli vaikeaa. Muista kivuista puhumattakaan.

Perhehuoneajasta on ristiriitaisia tunnelmia. Ruoka oli hyvää ja minusta oli ihanaa kun mies oli siellä tukena ja turvana. Olin siis laitoksella maanantaista perjantaihin. Ajatus siitä, että laitoksella saisi levättyä on minun kokemukseni mukaan täysin väärä. Olin niin uskomattoman väsynyt koko ajan ja kotiin tulo tuntui taivaalliselta. Perhehuoneessa toki on se toiminta-ajatus, että apua ei niinkään sinne tarjota, vaan sitä saa tarvittaessa pyytää.

Vauvaa tarkkailtiin pari ensimmäistä päivää synnytyksen vuoksi, mutta kaikki näytti olevan hyvin. Ainoa asia, mikä ei alkanut sujumaan, oli imetys. Yhtenäkin yönä meillä oli yhdestä aamu kuuteen yöhoitaja yrittämässä kaiken maailman vippaskonsteja, että vauva saataisiin imemään. Koska vauva ei saanut tarpeeksi ravintoa, alkoi hän kellastumaan ja paino laskemaan. Olimme toivoneet nopeaa kotiutumista, mutta vauvan tilanteen ja minun heikohkon kunnon vuoksi se ei ollut siis mahdollista.  Lääkäri ei halunnut päästää meitä vielä torstaina kotiin. Paino laskikin loppujen lopuksi liikaa syntymäpainoon verrattuna ja meille tarjottiin vihdoin ja viimein lisämaitovaihtoehtoa. Meille tärkeintä oli vauvan hyvinvointi ja otimme tuon mahdollisuuden mielellämme vastaan. Kun vauva sai nyt tarpeeksi ravintoa ja meille sattui yksi topakka hoitaja, jonka imetysohjaus osui kohdilleen, alkoi imetyskin sujua. Vauvan paino saatiin vihdoin ja viimein nousuun ja meidät kotiutettiin perjantaina.


Jälkikäteen olisin ehkä toivonut, että tuo lisämaitovaihtoehto olisi otettu esiin hieman aikaisemmin. Rintakumi imetyksen apuvälineenä oli ja on edelleen yksi tekijöistä, millä imetys alkoi onnistumaan, joten se olisi voinut tulla myös hieman aiemmin apuun. Toisaalta kyllä ymmärrän, että "luonnollista imetystä" yritetään mielellään ensin. Vauvan pitämistä nälässä en voi oikein kyllä ymmärtää ja vaihtuvien hoitajien erilaiset neuvot ja ohjeet sekoittivat meidän ensikertalaisten päät aika tehokkaasti. Synnytystä hoitaneet kätilöt olivat kaikki mukavia ja suurin osa osaston hoitajistakin. Tosin yksi hoitaja aina kommentoi hieman negatiiviseen sävyyn kun mieheni joutui pari kertaa päivässä käydä pissittämässä koiraa kotona. Perhehuoneesta kun ei ilmeisesti mielellään saisi juuri poistua.

Kaiken kaikkiaan olin perjantaina jo todella valmis lähtemään kotiin. Edelleenkään en saanut enkä pystynyt lainkaan istua. Hatarasti vähän kävellä, lähinnä vain maata. Olin mieheni avun varassa lähes täysin ensimmäiset päivät kotona. Söin kahta kipulääkettä ristiin neljän tunnin välein ja olin kipeä. Nyt kolmen viikon päästä synnytyksestä voin jo huomattavasti paremmin. Olemme jo käyneet mieheni ja koiran kanssa kärrylenkeillä päivisin. Voin jo istua jonkin aikaa pehmeällä sohvalla, kovalla penkillä ei tee mieli vielä istuskella.  Jaksan joka päivä vähän enemmän, vaikka rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, että yövalvomiset vaikuttavat minuun huomattavasti kuvitelmiani enemmän. Elämä alkaa siis voittaa, vaikka miehen töihin paluu tänään herättikin hieman pelkoa.

Tänään pikkuinen on nyt kolme viikkoa. Ihana ja suloinen. Syö suunnilleen kolmen tunnin välein, tykkää vaunulenkeistä, eikä hätkähdä koiramme haukkumista. Nyt sitten alkaa arki ja yritykset jonkinlaisen päivärutiinin luomiseksi.

Synnytyskertomus II

Osa 2 - synnytys

Sairaalassa vuoro vaihtui ja yöhoitaja tuli auttamaan synnytyksessä. Mies kokeili ensin torkkumista keinutuolissa, mutta pian hänelle tuotiin retkipatja. Itse en tässä vaiheessa pystynyt nukkumaan, mutta huomasin kiikkustuolin paikaksi, jossa saatoin hyvin istua. Meillä soi koko synnytyksen Bachin rauhallisempia sävellyksiä sisältänyt CD, jonka mukaan ottamisesta jaksan onnitella itseäni. Rauhallinen taustamusiikki oli oikeasti todella rauhoittava elementti pitkässä synnytyssaliajassa.


Kivut yltyivät ja hoitaja suositteli minulle pakaraan pistettävää kipuläkettä. Otin helpotuksen kiitollisena vastaan. Vaikkei kipulääke vienytkään kaikkia tuntemuksia pois, sain minä siitä tervetulleen hengähdystauon. Lihakseen pistettävää lääkettä laitettiin yöllä myös toistamiseen,  mutta kivut olivat ilmeisesti yltyneet sen verran, ettei teho ollut enää niin hyvä. Loppyöstä minulle laitettiin loppujen lopuksi spinaalipuudute selkärankaan, jonka avulla sain vihdoin ja viimein torkahdettua. Spinaalia varten selkärankaan laitettiin piikillä se putki, jota myöhemmin käytettiin myös epiduraalin laitossa. Hoitaja tuli pöydälle pitämään kiinni, etten liikkuisi piikkiä pistettäessä. Piikin mennessä selkään kuului pieni rusahdus ja selästä jalkoihin meni sähköinen tunne. Olisin varmasti nytkähtänyt, jollei hoitaja olisi ollut auttamassa.


Yöhoitaja ei vuoron loputtua enää tarkistanut tilannetta avautumisen kannalta, vaan kertoi tulevansa taas ensi yönä vuoroon ja toivovansa, että vauva olisi siihen mennessä maailmassa. Muutamalla sanalla myös varoitteli, että ensisynnytykset voivat olla pitkiä ja joskus täytyy tehdä mutka kodin kautta, ennenkuin latenssivaiheesta siirrytään eteenpäin. Yön aikana minua nesteytettiin tipan kautta, mutta yöhoitaja ei halunnut oksitosiinin avulla vielä vauhdittaa asiaa.

Päivähoitajan tullessa alkoikin tapahtumaan. Hän kurkkaili avautumisen tilannetta ja ilmoitti sen edenneen 3 cm:in. Spinaali oli ilmeisesti rentouttanut kipeitä paikkoja sen verran, että avautuminen oli voinut alkaa. Vessassa käydessäni huomasin limatulpan irronneen. Hoitaja halusi kiinnittää vauvan päähän tarkemman sydänkäyrän (tms.) ja ennenkuin hän ehti kunnolla edes aloittaa, hulahtivat lapsivedet pöydälle. Vihdoin ja viimein uskalsin luottaa siihen, että lapsi ehkä tämän päivän aikana maailmaan tulisi.


Sain ensimmäisen annoksen epiduraalia ja pystyin taas hieman torkahtaa. Kun heräsin, hoitaja kertoi avutumisen olevan 5cm. Sain toisen annoksen epiduraalia kipujen taas yllyttyä. Ilmeisesti hoitaja oli antanut myös hyvin pienellä annoksella myös oksitosiinia. Kun kivut alkoivat taas yltymään, hälyytimme hoitajan huoneeseen. Kysyin häneltä, mitä minun tulisi tehdä kun vähän ponnistuttaisi. Ponnistanko vai pidättelen. Hoitaja käski alkaa ponnistelemaan ja tarkasti taas kohdunsuun tilanteen. Olinkin auennut täysin ja yht' äkkiä olimmekin jo tosi toimissa.

Aloitimme ponnistamisen kylkiasennosta, josta siirryimme perinteiseen selinmakuulle asentoon. Opin oikean ponnistustekniikan aika nopeasti. Ponnistusasento oli minusta vain tosi tuskallinen. Epiduraalista ei ollut enää mitään jäljellä ja vartalo oli kivusta krampissa. Siinä sitten yrität ponnistaa kun jalkoja väännetään koukkuun, sivulle. Mieheni piteli toista jalkaa ja hoitaja toista kun en itse pystynyt niitä oikeassa asennossa pitämään. Toisessa kyljessä olevaan, repivään kipuun hoitaja ehdotti aqua rakkulaa ja minä menin suostumaan, vaikka olin kuullut yhtä sun toista niistä. Ja kävi muuten ihan julmetun kipeää. Kipeämpää kuin spinaali tai muut saamani piikit.

Sain ponnistettua vauvan päälaen hiuksineen nopeasti näkyviin.. Mutta siihen se sitten jäikin. Pää ei vain tuntunut mahtuvan tulemaan ja sitten hoitaja huomasikin vauvan sydänäänten alkavan heikkenemään. Paikalle hälytettiin apua. Yht' äkkiä huone olikin täynnä hoitajia ja myös lääkäri riensi sisään. Vauva piti saada ulos nopeasti. Minulle kerrottiin, että nyt pitäisi käyttää imukuppia ja tehdä episiotomia, eli välilihan leikkaus. Olin myös sitä mieltä, että vauva ulos nyt keinoin millä hyvänsä. Puudutus, leikkaus ja vauva ulos. Kätilö ihmetteli isoa poikaa - minulle kun oltiin pienikokoista povattu. Vauva sai ensimmäisiksi apgar-pisteiksi 8, mutta itku hiljeni nopeasti ja toiset pisteet olivatkin vain 6. Isä leikkasi napanuoran.Vauva piti viedä tarkkailtavaksi, enkä saanut häntä syliini.


Jälkeiset tulivat nopeasti ja meiltä kysyttiin haluaisimmeko nähdä istukan. Halusimme, pienen empimisen jälkeen, enkä kokenut sitä mitenkään erityisen vastenmielisenä. Kätilö puudutteli alapäätäni ja alkoi ommella leikkaushaavaa. Avustavat hoitajat ja lääkäri lähtivät. Ompelu ei sattunut hyvän puudutuksen ansiosta. Mieheni haettiin katsomaan vauvaa ja kätilö lähti käymään jossain. Jäin yksin synnytyssaliin väsyneenä, hämmentyneenä kaikesta ja tietämättömänä siitä, miten vauvalla menee..

osa 1
osa 3

Synnytyskertomus

Osa 1 - kotoa sairaalaan

Minulla oli ollut koko viimeisen kolmanneksen selviä, mutta kivuttomia supistuksia päivittäin - muutama hieman kivuliaskin. Olin jo asennoitunut synnytykseen lasketun ajan jälkeen, mutta niin vain kävi, että se alkoi viikolla 39+4.

Heräsin yöllä yhden maissa pieneen kipuun. Nousin ylös ja siirryin olohuoneen sohvalle makoilemaan ja kuulostelemaan. Supistuksia tuli lisää ja kävin sanomassa niistä miehelle. Käskin kuitenkin jatkaa unia ja arvelin, että ehkä nämä vielä ohi menevät. No eivät menneet, vaan tulivat säännöllisesti ja tuntuivat aina vaan kipeämmiltä, joten aloin kellottamaan supistuksia. Hengittelin, puuskuttelin ja yritin torkahtaa aina supistuksien välillä. Supistuksia tuli noin 10 minuutin välein. Otin Panadolia saamani ohjeen mukaan, mutta sillä ei tuntunut olevan vaikutusta. Kävin myös kuumassa suihkussa.

Mies heräsi ja lähti pissittämään koiraa. Minä olin väsynyt unettoman yön jäljiltä ja supistukset vain jatkuivat säännöllisinä. Soitin ensimmäisen kerran Kätilöopistolle. He ottivat tietoni ylös, neuvoivat syömään aamupalaa ja menemään uudelleen suihkuun. Pysymään ihan rauhassa kotona.

Supistukset jatkuivat ja tuntuivat pahimmillaan lähes sietämättömiltä. Maha oli ihan sekaisin, enkä saattanut syödä mitään, joten muutama näykkäisy aamupalasta jäi päivän saldoksi syömisen osalta. Yritin hengittää, itkeä tihuutin ja kävelin ympyrää olohuoneessa. Makuulla ollessa supistusten väli hieman piteni, mutta itse supistusta en voinut vastaanottaa makuullaan. Kokeilin taas kuumaa suihkua ja kuumavesipulloja. Pakkailin loppuja tavaroita sairaalakassiin. Mies lähti taas lenkittämään koiraa ja minä soitin taas Kätilöopistolle, josta käskettiin vielä pysyä kotona. Kello oli jossain neljän ja kuuden välillä. Supistusten välin ollessa 5 minuuttia saisin kuulemma soittaa uudelleen. Olo oli todella surkea ja ajattelin kivun olevan jo kestokykyni äärirajoilla. No pahempaan vain mentiin.

Kipu yltyi ja supistusväli lyheni.. mutta välillä taas piteni. Otin supistuksen toisensa jälkeen vastaan aina seisaallaan, johonkin nojaten. Sänkyyn, sohvan selkänojaan, ruokapöytään, kylpyammeeseen. Kamalinta oli, jos en ehtinyt nousta sohvalta ylös ennen supistuksen alkua. Seisoessa supistuksen aikana pystyi heiluttelemaan lantiota, istuessa kramppasi niin pahasti, ettei ylös pystynyt nousta. Ilta kahdeksalta soitin itkien, kesken supistuksen Kätilöopistolle. Supistusten väli oli keskimäärin 5 minuuttia - välillä kolme, välillä kuusi.


Vihdoin ja viimein naishoitaja toivotti minut tervetulleeksi synnyttämään. Tosin Naistenklinikalle kun  Kätilöopistolle oli tullut sulku päälle. Maaliskuu on kuulemma suosittu synnytyskuukausi - edellisen kesän kuumien tunteiden tuotoksia.. ;)

Koira ulos pissalle, viimeinen katsaus sairaalakassiin ja autoon. Autossa supisteli ja jokainen käännös ja pysäys tuntui hirveältä varsinkin kun jouduin ottamaan ne istuvasta asennosta vastaan. Viliseviä valoja ja kipua. Vihdoin auto kaarsi sairaalan pihaan, mutta kas - ei näyttänyt tutulta. Olimme käyneet yhdessä ultrassa Naistenklinikalle, joten rakennus oli jo jokseenkin tuttu. Miehelle oli tullut pieni ajatuskatkos ja hän ajoi meidät Diakonissalaitokselle. No onneksi mutka ei ollut suuri ja hetkisen kuluttua olimmekin jo Naistenklinikalla. Mies tiputti minut aulaan, joka oli tyhjä vastaanottovirkailijaa lukuun ottamatta. Ilmoitimme minun tulostani ja mies lähti viemään autoa parkkiin minun jäädessä odottamaan ja ottamaan vastaan jälleen yhtä supistusta. Virkailija kysyi tarvisinko apua, mutta sanoin mieheni tulevan kohta. Hissillä ylös synnytysosastolle ja ilmottautuminen.

Meidät ohjattiin suoraan synnytyssaliin, jossa vaihdoin ylle sairaalan vaatteet. Minulle neuvottiin ilokaasun käyttö ja vatsan ympärille laitettiin mittarit vauvan sydänääniä ja minun supistuksiani mittaamaan. Myös avautumisen tilanne tarkastettiin. Olin auki vain 1,5cm, mutta vauvan pää oli jo todella matalalla. Supistukset myös jatkuivat kipeinä ja tasaisina - saimme jäädä synnytyssaliin, vaikka ensin pelkäsin, että meidät lähetettäisiin vielä kotiin..

osa 2
osa 3
Professional Blog Designs by pipdig